Ari Huhtala on Maailmanpankin ympäristöosastolla ilmasto- ja kestävän kehityksen rahoituksen asiantuntijana
Kun siirryin Suomen ulkoasiainministeriöstä YK:n palvelukseen kehitysyhteistyötehtäviin 80-luvun alussa, sosiaalisesta vastuusta ei juuri puhuttu. Vaikka Rooman Klubin maailmanloppuskenaariolla oli peloteltu meitä talousmaantieteen opiskelijoita jo 70-luvulla, nousi kestävän kehityksen käsite poliitikkojen, virkamiesten ja sitä myötä myös yritysmaailman tietoisuuteen oikeastaan vasta 1992 pidetyn Rion konferenssin jälkeen. Maapallon resurssien kestävä käyttö oli aluksi valtateema, mutta sen rinnalle nousi sosiaalisesti kestävä kehitys. Johannesburgin konferenssi vuonna 2000 poiki Global Compactin, joka institutionalisoi jo alkaneen yhteistyön kansainvälisten organisaatioiden ja talouselämän välillä.
Vaikka työnantajani on lähes aina ollut valtio, YK-järjestö tai kehitysrahoituslaitos, yksityinen yritysmaailma on mukana keskeisenä kumppanina. Näkökulmani on erityisesti pienten ja keskisuurten yritysten rooli köyhyyden vähentämisessä ja työllisyyden lisäämisessä sekä kehitysmaiden modernisoitumisessa resurssitehokkaalla tavalla. Viime vuosina tähän on tullut erityisen tärkeänä lisänä sopeutuminen ilmastonmuutokseen ja hiilikuormituksen minimoiminen (climate-resilient and low-carbon development).
Luotonannon kriteerit tiukentuvat
Eettisyyden käsite on vahvasti kulttuurisidonnainen ja sen merkitys liike-elämässä vaihtelee suuresti maasta ja alueesta toiseen. Yhteisiä nimittäjiä kuitenkin on, ja yllämainitut kansainvälisesti pinnalla olevat haasteet helpottavat niiden identifiointia ja hyväksyntää. Yritysmaailma on tarttunut haasteisiin muun muassa lanseeraamalla lukuisia vapaaehtoisia alakohtaisia aloitteita, kuten rahoitus- ja vakuutuslaitoisten kestävän kehityksen UNEP Finance Initiatives (UNEPFI) sekä matkatoimistojen, IT-alan, auto- ja rakennusteollisuuden, yms. vastaavat. Dow Jones Sustainability Indexin markkinoiden keskitasoa parempi tuottokehitys kertoo myös omaa kieltään.
Kehitysrahoituksen tärkeimmät kanavat, kuten Maailmanpankki ja monet muut kansainväliset rahoituslaitokset, ovat sisäistäneet hyvinkin tiukat sosiaaliset ja ympäristölliset sitovat toimintaohjeet ja takuut (safeguards) hankesuunnittelu- ja hyväksyntäprosesseihinsa. Tämä käytäntö on luonut vähimmäisstandardeja myös alihankkijoina toimivien kehitysmaiden yritysten maailmaan. Nykyään alkaa olla itsestään selvää, että melkein kenen tahansa investointihanke ottaa huomioon vaikutukset esimerkiksi alueen asukkaiden hyvinvointiin ja uudelleensijoitukseen, alkuperäiskansojen oikeuksiin, vesien ja muiden resurssien saatavuuteen ja ilman laatuun. Tämä ei välttämättä juonnu yritysten epäitsekkäistä motiiveista, vaan on pitkälti kansainvälisten ja rahoituksen kannalta pakollisten ”safeguardien” ansiota.
Mitä mitataan, sitä kehitetään
Liiketoiminta voi olla kannattavaa sosiaalisesti ja ympäristöllisesti kestävässä maailmassa. Usein suurimpia haasteita ovat vastahakoisuus muutoksiin ja käsitteiden levittämisessä käytetty kieli. Jokaiselle kohderyhmälle olisi löydettävä argumentit, jotka puhuttelevat niiden keskeisiä arvokriteerejä, joihin eettisyys ei yleensä kuulu. Esimerkkinä voisin mainita aiemman työni kestävän kulutuksen ja tuotannon parissa UNEP:ssa, missä kehitimme koulutusmateriaaleja rahoituslaitoksille. Tavoitteemme oli osoittaa vastuullisuustekijöiden merkitys investointiriskeissä ja pitkän tähtäimen kannattavuuslaskelmissa. Perinteisesti oli puhuttu ”puhtaasta tuotannosta”, joka ei merkitse juuri mitään luotonantopäätoksiä tehdessä. Aloimmekin puhua ”tehokkaasta resurssien käytöstä”, ja saimme aikaan aivan uuden vastakaiun yritysmaailmassa. Nykyään moni pankki käyttää ehdottamiamme kriteerejä ja laskentamalleja rutiininomaisesti – ei siksi, että kansalaisjärjestöt painostavat, vaan siksi, että se on järkevää bisnestä. What you can measure, you can manage.
Myös kuluttajilla on suuri merkitys sosiaalisen vastuullisuuden integroimisessa yritysten toimintaan. Meillä teollisuusmaissa reilun kaupan hedelmät ja kahvi tai delfiinejä vaarantamatta pyydetty tonnikala ovat jo arkipäivää. Mutta on myytti väittää, ettei matalan tulotason mailla olisi varaa kestävän kulutuksen kehittämiseen. Myös tansanialaisella tai bangkokilaisella kuluttajalla on mahdollisuus ja oikeus valita, miten hänen käyttämänsä tuotteen valmistaja käyttäytyy. Ei ole eettisesti oikein olettaa, että köyhän on ostettava mukisematta sitä, mitä suuremmat voimat markkinoille työntävät.
Ari Huhtala
Ari Huhtala on Maailmanpankin ympäristöosastolla ilmasto- ja kestävän kehityksen rahoituksen asiantuntijana. Hän on viettänyt suurimman osan elämästään kehitysyhteistyötehtävissä YK:n teollisuus- ja ympäristöjärjestöissä ympäri maailmaa sekä neuvonantajana Suomen ulkoministeriölle ja Saksan kehityspankille (KfW). Ari on KTM Helsingin kauppakorkeakoulusta.
Pilkun paikka 
Posted on 30.6.2011 Kirjoittanut Team Pilkun paikka
0