Some liikuttaa miljoonia

Elina Melgin, ProComin toimitusjohtaja (2005 -). Kuva: Jyrki Vesa.

Hesarin uutispäällikkö Jussi Pullinen kirjoittaa tämänaamuisessa kolumnissaan, että surkea viestintä kaatoi Guggenheim-hankkeen. Hankkeesta ei vielä ole kunnanvaltuuston lopullista päätöstä, mutta kuten kirjoitus kertoo, kansalaisille tämä amerikkalainen museobrändi ei ole tervetullut. Kaksi kolmesta helsinkiläisestä vastustaa sitä.

On ilahduttavaa ensiksikin nähdä, että Hesari, joka valitettavien taloudellisten kytkösten takia on jo pääkirjoitusta myöten ehtinyt puoltaa hanketta, antaa palstatilaa kriittiselle mielipiteelle. Tällä kertaa ei kyseenalaistavan tekstin viereen ole istutettu toista, vähän pidempää, puoltavaa analyysiä hankkeesta.

Keskustelu Guggenheimin puolesta ja vastaan on kasvanut kuin lumipallo. Mielipiteiden vaihtoon ovat osallistuneet kaikki ammattipiirit. Keskustelua on ollut viime aikoina suorastaan noloa seurata. Jopa nimekkäät museojohtajat kirjoittavat puoltavansa hanketta ja säälivänsä kansallisuuteensa takertuvaa Suomea.

Julkisessa keskustelussa on esitetty erittäin hyviä kysymyksiä. Hyviä ja kattavia vastauksia olemme saaneet lukea yllättävän vähän. Hankkeen viestintä on ollut totisesti puuhastelua.

Kansalaiskeskustelussa intuitio on päässyt päärooliin. Intuitio onkin sisäistynyttä viisautta. Sitä ei siis kannata väheksyä. Tämän ovat huomanneet myös poliitikot. Helsingin valtuuston jäsenet ovat herkistäneet korvansa äänestäjilleen.

Kirjoitin mielipiteeni museoasiasta Kauppalehteen jo viime syksynä.  Tuossa vaiheessa hanke oli hyvässä myötätuulessa eikä viestintää ilmeisesti tarvittu lainkaan. Riitti, että poliittinen ja taloudellinen eliitti oli sen takana.  Minunkin oli mietittävä kaksi kertaa, voinko ilmaista kriittisen mielipiteeni julkisesti ProComin toimitusjohtajana.  Valtaapitävien mielipiteiden vastustaminen kun on aina kaksipiippuinen juttu. Toisinaan on parempi esiintyä vain kansalaisena.

Tuossa vaiheessa ei ollut viestintää muttei myöskään tutkivaa journalismia. Elettiin hyvässä uskossa. Toimittajat eivät tehneet taustatyötä uutisoidessaan. Kun tietoa ei ollut, kansalainen käytti omia kontaktejaan ja lähti tekemään kysymyksiä kotimaan ulkopuolelle: Miten Guggenheim on menestynyt omassa kotikaupungissaan? Miten Berliinissä? Miksi ihmiset ovat matkustanet baskialueelle katsomaan Bilbaota?  Onko museobrändillä enemmän annettavaa silloin, kun paikkakunnalla ei ole juuri muuta tarjottavaa matkailijoille?

Sosiaalisen median avulla alkoi tulla tietoa. Ilmaiseksi. Samaan aikaan Helsinki maksoi todella paljon selvityksestä, jota on luonnehdittu ”puolivillaiseksi”.

Pullisen kolumnissa todetaan, että kabinettipäätösten tilalle ”tarvitaan avoimia prosesseja, joihin kansalaiset voivat osallistua jo valmisteluvaiheessa”. Epäonnistunut viestintä on siis tehnyt palveluksen.

Kokemus on opettanut ja hyvä niin. Äänestäjien mielipiteellä on väliä.

Mahtavinta tässä keskustelussa on ollut havaita, että Guggenheimia vastustavat helsinkiläiset eivät suinkaan vastusta kulttuuria. He vain käyttäisivät  investoinnin toisin.  Ovatko nämä ihmiset säälittäviä kansallisuuteensa takertuvia kansalaisia? Sanoisin, että päinvastoin.  Monelle hankkeen vastustajalle kansallisuudella ei taida olla paljonkaan merkitystä. Merkitystä on sillä, mihin heidän ansaitsemansa veroeurot sijoitetaan.

Elina Melgin

Kirjoittaja on ProCom – Viestinnän ammattilaiset ry:n toimitusjohtaja. Hänellä on yli kahden vuosikymmenen ajalta kokemusta viestintä- ja suhdetoimintatyöstä muun muassa muotoilun, kulttuurin ja koulutuksen parissa Taideteollisessa korkeakoulussa (Aalto-yliopisto) ja Nokia Oyj:n konserniviestinnästä.

Avainsanat: Guggenheim, kansalaiskeskustelu, some

Posted in: Kolumnit